1.9

Kriminaalien yönäytöksen jälkeen oltiin pirteinä valmiina tyrkkäämään meidän karavaani likenteeseen.

Lentokentällä kaikki näytti lähtevän mukavasti kun laukut saatiin nätisti yökylästä ja saatiin käveleskellä pitkien checkaus jonojen ohi (ei kuiten kuittailtu kärsivän näköisille jonottajille) suoraan ”droppaus” luukulle. Pari ensimmäistä laukkua ja pojan retkisänky menivät mukisematta mutta viimeisellä laukulla otti ”murphy” jälleen niskalenkin porukasta. Meillä oli laukuissa niin paljon ylimääräistä että virkailijan pitäisi velottaa 5 kg:sta vaivaiset 160€!!! Siinäpä sitten arpomaan mitä jätät tuosta viimeisestä laukusta pois. Lopulta jätettiin pojan piltti ruoat jotka painoivat tuon vaaditun 5 kg... olisihan se loppunut aikanaan kuitenkin.

Frankfurtin lentokentällä Miro pongasi jääkiekkoilija Sami Salon poikansa kanssa ja kävi tietenkin kohteliaasti tutustumassa molempiin. Todettiin että matkustaminen on aika raskasta (iskä sai itsensä hillittyä eikä alkanut heittään mitään kiekko juttuja) ja jatkettiin Miron kanssa matkaa. Tokihan jotain negatiivista piti sattua täälläkin eli Suomi-liittymä heitti pelaamasta heti ulkomaille saavuttuamme, mitäpä sitä puhelimella ulkomailla. Koneessa oltiin Salon perheen kanssa peräkkäisillä paikoilla ja huomattiin että heidän nuorimmainen oli melkein päivälleen saman ikäinen kuin Miro. Valitettavasti meidän niin reipas poika olisi hävinnyt nuorimpien välisen reippaus kilpailun, varmaan korvat ja väsy aiheuttivat kohtuu reippaan itku session.

Frankfurt – Bangalore välistä ei ole juuri mitään muuta kerrottavaa kuin että kaikki olivat itse hyvän tuulisuus koko matkan.

Intiaan saavuttuamme (n. 23:30 paikallista aikaa) oli vastassa kuumuus, kosteus ja ekat sadat inkkariystävät... Farkut ja kauluspaita muuttuivat osaksi kehoa ja hetken päästä jonottaessamme passien tarkastusta alkoi olla olo jo hieman tukalakin.

Tavallaan paikan alkeellisuus ei yllättänyt mutta silti piti kummastella kuinka ränsistynyttä oli jo heti tuloaulassa missä passit tarkastettiin. Kuin olisit saapunut Suomessa 60-luvulla rakennettuun tehdas halliin. Joka puolella näkyi kosteus vaurioita, rapissutta maalia ja siellä täällä roikkui irtonaisia johtoja. Tarkastus sinänsä meni ihan ok, mitä nyt virkailija piti uhkaavan oloisia taukoja leimasimensa kanssa ja luimuili meitä alta kulmain kuin epäilisi meitä muslimi terroristeiksi. Mutta enpähän pelännyt sitä ajakoon prkl takaisin! :)

Ensi kosketus Intialaiseen työkulttuuriin saatiin myös kun heti leimaamisien jälkeen oli seuraavalla ovella toinen kaveri tarkastamassa että passit tuli leimattua. Täällä joka pikku jutulle pitää olla oma kaveri puuhastelemassa. (ja puuhastelu on todellakin oikea sana, ei ainakaan työnteko...)

Seuraavaksi olikin edessä ensimmäinen oikea kaaos Intian malliin. Matkatavara aulassa meitä odotti pikkuisten punaisten kääpiöiden legioona. (nyt hieman viisastuneena tiedän että ne olivat apureita laukunsiirtoon tavara-aulasta ulos takseille yms) Tässä vaiheessa Intia otti ensimmäisen erävoiton kun nuo ns. apurit saivat huijattua allekirjoittaneelta euron kun yksi heistä väitti olevansa meidän kuski. Ne mitään kuskeja olleet saati että olisivat tienneet meidän työnantajastakaan mitään. Noh, laukut saatiin vihdoinkin haltuun ja päästiin ulos missä sadat ihmiset hyörivät ympäriinsä. Osa oli kuskeja kyltteineen ja osa jotain "apureita" ja osa vaan kai oli huijaamassa tai jopa varastamassa. Omat kuskit löytyivät kohtuu helposti ja lähdettiin heidän perässä autoille. (jos niitä meidän mittapuussa sellaisiksi voi sanoa) Auto oli pieni kuin pe.. neulansilmä. Mutta niin vain tuo Intian ihmepoika sai ujutettua Fiestan kokoiseen Fiat Tataan kaikki 6 laukkua, läppärin, pojan retkisängyn sekä meidät. On ne näppäriä täällä! Varmistukseksi piti vielä kysyä kuskilta että osoite on tuttu. Vastaus olikin sitten jotain mihin täällä saa tottua: "Sir I know sir" Hienoa joku sentään tietää mihin me ollaan menossa...

Seuraava "hauska" kommellus sattuikin sitten vierasmajoituksessa. Niinkuin lukija varmaan muistaa kuski (Ashok muuten nimeltaan) vannoi tietävänsä paikan. No kuten arvata saattaa ei Intialaisen tieto ole luulonkaan väärti vaan oltiin ihan eri paikassa kun oli tarkoitus. Toki se huomattiin siinä vaiheessa kun autot oli jo purettu ja kuskit lähetetty kotiin. Portinvartijoilla asia kovasti nauratti ja eipä enää itelläkään kyyneliä irronnut joten naurettiin sitten mukana. Loppuilta (yö myös suomen aikaa) menikin sitten meni kohtuu hyvin ja päästiin perille oikeaan vieras "palatsiin" Myös tämä, niinkuin muutkin Intiaan liittyvät asiat, oli sitten niin ettei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Perhehuone piti olla mutta täysin idettinen oli muiden huoneiden kanssa. Kuulemma Intiassa huoneesta tulee perhehuone kun normihuoneeseen laitetaan asumaan koko perhe...